lauantai 25. helmikuuta 2017

Kulttuurinen suosiminen (kirjallisuudessa)

Nyt on kyseessä kulttuurinen suosiminen lähinnä kirjallisuudessa. Ei siis esimerkiksi työpaikoilla, ruokavaliossa, poliittisessa tai muussakaan mielessä. Kulttuurisen suosimisen sijasta voisi ehkä käyttää termiä lempparimaa (kirjallisuudessa). En käytä, koska suosimista voi tapahtua joko tiedostamatta tai tietoisesti. Tai sitten sitä ei tapahdu.

[välihuomautus alkaa]
Kaikenlaista suosimista varmasti tapahtuu, koska ihminen tuppaa lukemaan mielihalujensa mukaan - ainakin vapaa-ajallaan. Minua ei nyt kiinnosta esim. lempigenret tai sukupuolen perusteella suosiminen, vaan nimenomaan se kulttuuriin/maahan liittyvä suosiminen.
[/välihuomautus päättyy]

Onko sinulla suosikkimaata kirjallisuudessa? Jos ei omaa synnyinmaata lasketa, niin minkä maan kirjallisuutta voisit ahmia vaikkapa kaikkien muiden maiden kustannuksella? Vielä vaikeampi kysymys: jos saisit lukea kirjallisuutta vain yhdestä maasta, mikä tuo maa olisi?


Oma vastaukseni on helppo: Japani. Perusteleminen onkin sitten hankalampaa enkä oikeastaan osaa sitä järjellisesti perustella.  Suhde on syvä, sillä olen aina ollut kiinnostunut Japanista (ja myös Kiinasta, mutta en samalla intensiteetillä). Tämä intressini on ohjannut opiskelujani samoin kuin on muutama muukin kiinnostuksenkohteeni. Voiko riittävä perustelu olla ihan vain se, että kiinnostaa. Aika vaikea on omia kiinnostuksiaan perustella: osa voi olla persoonallisuussidonnaistakin.

"Japanifanitukseni" ei ole mitään kritiikitöntä palvomista (en ole luonteeltani sellainen ihminen sitä paitsi olen varsin tietoinen japanilaisen kulttuurin "ongelmakohdista" ja muista ei niin miellyttävistä piirteistä), vaan enemmänkin tutkimusmatkailua, tarkkailua ja mietiskelyä, oppimistakin. Japanilaisessa kirjallisuudessa minua kiehtoo muun muassa henkilöiden ajatuskulut ja suhtautuminen asioihin, myös tietynlainen "henkisyys".

Pidän myös vertauskuvauksellisuudesta, jota japanilaisessa kirjallisuudessa usein (ei tietenkään aina - ei voi niputtaa kaikkea samaan, mutta tiedostava lukija  varmaan ymmärtää että joskus on pakko yleistää) esiintyy. Koen että mieleni rikastuu ja raikastuu lukiessani japanilaista kirjallisuutta. Samalla tuntuu kuin menisin kotiin: koen että henkinen kotini on Japanissa, vaikka en monestakaan syystä johtuen haluaisi asua siellä (tosin uskon, että sopeutuisin sinnekin, jos olisi pakko: olen melko joustava luonteeltani tällaisissa asioissa).

Miten kulttuurinen suosiminen näkyy blogissani?

Japanilainen kirja yleensä ohittaa kaikki muut (mentaalisessa) lukujonossani olevat kirjat. Asenteeni on valmiiksi positiivinen ja anteeksiantava, salliva. Jos en tiedä mitä haluan lukea, japanilainen kirja yleensä uppoaa - melkein sama mikä genre.

Saatan lukea (ja monesti luenkin) kirjan ihan vain siksi, että se on japanilaisen kirjailijan kirjoittama: Ihan sama (no okei, ei nyt ihan - en lue mangasarjakuvia enkä ole lukenut Haruki Murakamia ainakaan toistaiseksi, koska ei ole syntynyt sellaista fiilistä, että pitää), mitä kirja käsittelee.  Poikkeuksellisesti voin jopa ostaa/lainata/lukea japanilaisen kirjailijan kirjan, vaikkei sen takateksti niin houkuttelisi (muiden maiden kohdalla tällainen olisi melko ehdoton ei). Olisinko lukenut Battle Royalen, ellei se olisi japanilaisen kirjailijan kirjoittama? Suoraan sanottuna enpä usko.

On muitakin maita ja kulttuureja, joista pidän (vaan en varsinaisesti suosi: tässä on eroa), mutta ne ovat enemmänkin kausiluontoisia "buumeja" toisin kuin Japani, joka on ja pysyy alati mukanani. Olen ollut varhaisaikuisuudesta asti kiinnostunut Afrikan maista. En mistään tietystä erityisesti, vaan kaikista. Etelä-Afrikka tuli taannoin lähelle André Brinkin romaanien myötä. Oikeastaan Brinkiä voisi kiittää kiinnostuksestani Afrikan mantereeseen.

Minua on aina kiinnostanut erilainen suhteessa itseen. En ole koskaan tajunnut pelätä erilaisuutta saati pitää sitä uhkana, vaan pikemminkin tuntenut uteliaisuutta ja halua tietää enemmän. Se sama uteliaisuus on minussa edelleen, ja siksi kai tykkään lukea eri kulttuureihin sijoittuvaa kirjallisuutta.


"Because a real debate can only happen between two people with opposing points of view."
Keigo Higashino: Salvation of a Saint


Jälkisanat: oikolukiessani (se saattaa silti sisältää typoja, sorge) tekstiäni huomaan sen olevan ihan perseestä. En oikein tajua itsekään, mitä järkeä tässä kirjoituksessa on. Se on vain jonkinlainen subjektiivinen manifesti ja ajatusoksennus, joka ei oikeastaan palvele edes minua itseäni. Ei ole mitään uutta tässä.

Mutta koska ehdin mainostaa aihetta blogini naamalasivulla, koen puolipakolliseksi tämän runtata tänne. Voisin toki poistaa mainostuksen Naamiksesta ja olla niin kuin sitä ei olisi olemassakaan, mutta en nyt kehtaa. Ei tämä niin vakavaa ole ja ainahan voin suoltaa uutta postausta toisen perään, niin että tämä lopulta hautautuu kaiken muun moskan alle.

torstai 23. helmikuuta 2017

En osaa päättää mitä haluan, mutta haluan kuitenkin

Joskus joutuu palauttamaan kirjastoon kirjoja, joita ei ole lukenut. Tai pakko ei tietenkään ole, koska lainoja voi uusia (ellei niistä ole varauksia).

Kuitenkin siinä vaiheessa kun on uusinut kirjat jo useamman kerran, voi pohtia mielessään - ja miksei ääneenkin - onko niitä lukufiiliksiä (liittyen kys. kirjoihin: muuten toki luetuttaa) tulossa ihan heti. Tätä pohdin ja totean hieman harmistuneena, että tuskin on.

Kirjastoon siis palautuu kaksi kirjaa, joista toista oikein odottamalla odotin.

Hejdå!

Clare Mackintoshin I See You julkaistiin viime vuonna ja heti kirjastoon päädyttyään se on ollut lainassa jatkuvasti. Olen odotellut sen vapautumista kärsivällisesti, mutta kun viimein sain sen käsiini, ei enää just nappaakaan. Samoin kävi tuolle Ottessa Moshfeghin novellikokoelmalle: en vaan jaksa juuri nyt innostua. Onneksi kirjat voi lainata myöhemmin uudelleen, kun joskus tulee oikeanlaiset fiilikset.

Nyt on ihmeelliset fiilikset: haluttaa kovasti lukea, mutta jotenkin olen hukassa, koska en osaa päättää minkälaista kirjallisuutta juuri nyt tekee mieli. Tämä on melkein yhtä ärsyttävä tila kuin se, että on niin paljon kiinnostavia kirjoja nenän edessä, ettei osaa päättää.

Ne samat (kiinnostavat) kirjat ovat muuten edelleen kotona, mutta yhtäkkiä ne eivät enää houkutakaan samalla lailla kuin vaikkapa viikko tai kaksi sitten. On se jännä, miten mieli aaltoilee. Tällaisten aaltoilevien olotilojen tiimoilta rakentelen myös kirjakasoja, mutta ne (kasat) toimivat vain sen tietyn olotilan verran. Sitten täytyy rakentaa uusi kasa. Onko hieman sekavaa? Tunnistaako kukaan muu samaa itsessään?

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Teinit listii toisiaan

Koushun Takami: Battle Royale
alkuper. バトル・ロワイアル  1999
Haikasoru 2014 (2003)
englannistanut Nathan Collins
S. 627


Battle Royalen ensimmäinen enkkukäännös julkaistiin vuonna 2003. Minä luin vuonna 2014 julkaistun version, jossa on uudistettu käännös. Käsittääkseni kirjaa ei ole suomennettu.

Luen melko vähän dystopioita, joten genre on minulle edelleen melko tuore. Elokuvina olen dystopioita katsellut enemmänkin eli jotkin kirjat (muun muassa Suzanne Collinsin Hunger Gamesit) ovat sitä kautta tuttuja, vaikken ole niitä lukenut. Tämä maininta on pakollinen, koska olen kuullut moitteita siitä, että Collins on matkinut ideansa Takashin Battle Royalesta.

Mielestäni Hunger Games -elokuvat ovat erilaisia kuin Battle Royale -kirja (vaikka paljon yhtäläisyyksiä esiintyykin). Nuo yhdistävät tekijät kuitenkin lienevät yleisiä dystopioissa. Tämän enempää en ota tällaisiin väitteisiin kantaa, koska

a) en ole tosiaan lukenut Collinsin kirjoja ja
b) en ole tarpeeksi selvillä dystopiopista voidakseni tehdä kunnollista vertailua.

Battle Royalen tapahtumat sijoittuvat  Japaniin. Tosin Japani ei ole Japani, vaan Republic of Greater East Asia. Battle Royale on osa ohjelmaa ja se järjestetään vuosittain: kilpailuun valitaan sattumanvaraisesti jokin yhdeksäs luokka, joka lähetetään milloin minnekin tappamaan toisiaan. Taistelu päättyy, kun hengissä on enää yksi henkilö: hän on voittaja.

Shiroiwa Junior High School, luokka 9B: 42 oppilasta - joista 21 tyttöjä ja 21 poikia - lähtevät luokkaretkelle ja päätyvät saarelle, jossa selviää tuo kamala totuus valituksi tulemisesta. Taistelun ohjaaja Kinpatsi Sakamochi kertaa säännöt ja lähettää lapsukaiset matkaan yksi kerrallaan. Kukin osallistuja saa mukaansa pienen repun, joka sisältää muun muassa yhden aseen. Reppuja ei ole nimetty eli on sattumankauppaa, kuka saa mitäkin.

Kartta havainnollistaa hyvin kirjan tapahtumapaikkaa ja siitä on hyötyä lukiessa.

Listiminen voi alkaa ja kyllähän siinä teiniä kaatuu kuin heinää. Brutaalisuusmittari vilkkuu punaisella eli kaipa tälle voi antaa täydet kolme kolmesta (3/3). Veren lisäksi lentää aivokudosta sun muuta materiaalia, ja suolenpätkissä suorastaan uidaan. Tämän kaltainen teurastus ei tosin tunnetasolla juuri hetkauta minua. Tuleepahan vain todettua, että sinne meni sekin tyyppi.

Henkilöitä on paljon, joten hieman täytyy pinnistellä muistaakseen kuka ja millainen kukin on. Iso osa tosin kuolee melko pian häiritsemästä haurasta muistikeskusta, ja muutenkin Koushun Takami esittelee henkilöt siten, että ainakin minun mieleeni jäivät ne keskeisimmät. Lopulta niitä keskeisiä henkilöitä ei olekaan niin monta, etteikö niiden handlaaminen onnistuisi lukijalta. Haastavampaa etenkin alussa oli se, ettei tiennyt (arvailla ja päätellä toki saattoi) keistä kaikista tulee niitä keskeisiä (piti siis varmuuden vuoksi "päntätä" kaikki).

Takami kokee tarvetta valottaa myös pian kuolevien henkilöiden taustoja, mikä on melko turhaa: ei niihin enää ehdi mitään tunnesidettä syntyä, joten ei heidän kuolemiansakaan jaksa surra. Tunnesiteiden rakentaminen olisi pitänyt aloittaa aiemmin eikä vasta sitten, kun ollaan jo heittämässä veiviä, eli vaikka yleensä en kannusta tiivistämään (eli suoremmin sanottuna karsimaan sivuista), niin tämän kirjan kohdalla olisi voinut harkita enemmän, keihin kaikkiin kannattaa panostaa.

Lienee selvää, että tällaisessa asetelmassa luottamussuhteet kärsivät. Voiko siihen parhaaseen ystäväänkään luottaa puhumattakaan niistä luokkatovereista, joiden kanssa ei ole juuri tekemisissä tai joista ei edes pidä? Kuka pelaa peliä ja millä strategialla? Kannattaako pysytellä yksin vai lyöttäytyä yksiin joidenkin kanssa? Jos muodostaa ryhmän, mistä voi tietää ettei joku yhtäkkiä keksi vainoharhaisuuksissaan tai muuten vain puukottaa selkään?

Nämä tällaiset jännitteet henkilöiden välillä ovat mielenkiintoisia, ja kirjaa lukiessa tulee itsekin vainoharhaiseksi. On jännä seurata omia reagointeja: välillä olisi tehnyt mieli vain huutaa tapa nyt äkkiä se äläkä pehmoile tai olisit tarkistanut että se varmasti kuoli, urpo!

Mainiota viihdettä, vaikka en yleensä jaksa ylenpalttista ammuskelua ja tappamista, koska koen sellaisen tylsäksi. Tähänkin olisin kaivannut jotain elegantimpia tappamisia: sellaisia kieroja ansoja vaikkapa, mutta konekiväärin, pumppuhaulikon ja ties minkä rytinällä mennään. Osumia saadaan, mutta silti noustaan ja juostaan kuin Usain Bolt. Noh, sallittakoon nämä kirjallisuudessa niin kuin elokuvissakin (joskaan sellaiset räiskintäelokuvat eivät minua kiinnosta, mutta aion silti katsoa tämän kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka trailerin laitan postauksen loppuun), koska edustavat erästä tyylilajia nekin.

Mikään kaunokirjallinen mestariteos Battle Royale ei ole, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan. Minut kirja koukutti totaalisesti ja yllättikin useita kertoja, vaikka paikoin esiintyi myös ennalta-arvattavuutta. Eli joskus sai mitä tilasi, joskus ei. Näin toiminnalliset kirjat eivät yleensä ole makuuni, mutta Battle Royale on poikkeus ja täytti herkullisesti tämän vuoden action-kiintiöni.

Sen sijaan syntyi mielihalu lukea enemmän dystopioita eli jos saisi sen Hugh Howeyn Siilon joskus luettua. Tai vaikkapa ne Sergei Lukyanenkon Partio-kirjat, kun kerran ovat omassakin hyllyssäni.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34 eli kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt. Juu en varmaan ole elänyt enkä elä.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kevätpäivänkatsaus


Sää suosi eilen kulkijaa ja ainahan se oikeastaan suosii, jos osaa pukeutua sopivalla tavalla. Vesi rauhoittaa. Meri rauhoittaisi enemmän, mutta sitä ei nyt ole saatavilla, joten tyydyn muihin vesistöihin.
 

Nämä ovat lenkkimaisemiani Richmond Parkissa. Siitä puistosta on tullut minulle hyvin rakas. Silti kaipaan vuoria. Aina sitä, mitä ei ole. Etene vielä kevät, etene. Ja sitten minä lähden patikoimaan vuorille!




Ensimmäiset lumikellot ovat saapuneet. Narsissien varretkin ovat jo kohonneet, mutta vielä ne eivät ole valmiita kukkimaan. 

Snowdrop - Galanthus nivalis
Luonto on ystäväni ja innoittajani. Hyvää ystävänpäivää myös lukunörteille sun muille!

lauantai 11. helmikuuta 2017

Jason Donald: Dalila

Ajankohtaista kirjallisuutta vaihteeksi. Tekee mieli sanoa valitettavasti valitettavan ajankohtaista, sillä kyse on turvapaikanhakijoista. Jason Donald on kirjoittanut romaanin, joka kiertyy aiheen ympärille: se alkaa kun saavutaan maahan (tässä tapauksessa Heathrow'lle) ja päättyy... Niin päättyy mihin? Siihen, että hakija saa joko luvan jäädä tai lennätetään takaisin sinne, mistä tulikin? Ei siihen mikään pääty: alkaa vain jotain muuta.

Jason Donald: Dalila
Jonathan Cape 2017
S. 354


My name is Dalila Mwathi.
It says here Irene is your first name?
That one is also my name. Dalila is my porridge name.
Your what?
My porridge name. The name my mother used for me, when I was very small, when I started to eat porridge. My English name is Irene. My name is Irene Dalila Mwathi.


Dalila on kenialainen 21-vuotias opiskelija. Hän opiskelee yliopistossa journalismia, haaveissa siintää ura radio- tai tv-toimittajana. Haaveissa ei ole siintänyt pakeneminen kotimaasta väkivaltaisuuden takia, mutta lopulta se (maasta poistuminen) on ainoa vaihtoehto päästä turvaan. Dalila toimii saamiensa ohjeiden mukaan ja pääsee läpi tullista. Häntä vastassa olevat pelastajat ovat enkeleitä demonien vaatteissa.

Dalila on fiktiivinen romaani, mutta se voisi olla totta. Donald kuvaa varsin tarkasti turvapaikanhakuprosessia Brittilässä ja siihen liittyviä käytäntöjä, joista on inhimillisyys usein kaukana. Home Office (sisäministeriö, jonka toimialaan kuuluu myös mm. maahanmuutto ja turvapaikanhakijoihin liittyvät kysymykset ja päätökset Englannissa ja Walesissa) saa melkoisen määrän kuraa niskaansa ja ihan aiheesta. Minulla ei ole syytä epäillä kirjassa esiintyvien käytäntöjen todenperäisyyttä, sillä muu lukemani tukee samaa, joskin minut yllätti monien käytäntöjen julmuus ja laskelmoivuus.

Turvapaikanhakijoita kohdellaan kuin rikollisia, ja jo ennestään traumatisoituneita ja pelokkaita ihmisiä ei edes yritetä ymmärtää. Heidän oloansa ei yritetä tehdä turvalliseksi,vaan pikemminkin pidetään pelossa ja epämääräisessä odotuksen tilassa. Apua turvapaikanhakijat saavat lähinnä hyväntekeväisyysjärjestöiltä. Osa pelkää niin paljon (palauttamista), että katoaa mieluummin maan alle kuin jää odottamaan mahdollista palauttamista ja siten kenties melko varmaa kuolemantuomiota. Toki aina on olemassa systeemin väärinkäyttäjiä (tässäkin romaanissa), mutta se ei oikeuta epäinhimillistä kohtelua. Mikään ei oikeuta sitä.

Dalila ei silti ole pelkkä systeemin kuvaus, vaan ennen kaikkea Dalilan tarina. Dalilan, joka yrittää säilyttää ihmisyytensä, yrittää jaksaa uskoa tulevaisuuteen ja haaveisiinsa. Dalilan, joka havannoi hauskasti ympäristöään different-same-akselilla. Dalilan, jota yksinäisyys ja koti-ikävä raastaa. Dalilan, jonka onnistuu luoda suhteita ja ystävystyä. On hyviäkin ihmisiä, on ystäviä. Taustalla soi ubuntu antaen voimaa.

Pidän Jason Donaldin tyylistä kirjoittaa. Henkilöt ovat aitoja ja syvällisiä, moniulotteisia ja tulevat liki. Dalilasta ei ole tehty pyhimystä, vaan hänelläkin on turhautumisen tunteita. Miksi kohkataan vain Syyriasta, miksei ketään kiinnosta Kenian tilanne. Eikö kukaan usko, että Keniassakin voi esiintyä sortoa, sieltäkin voi joutua pakenemaan, vaikka maa kuinka olisi ns. white listillä.

Lanseeraan nyt uuden mittarin, jota pyrin käyttämään jatkossa näitä mielipiteitäni kirjatessa. Kyseessä on brutaalisuusmittari: mitä korkeampi luku, sen raaempi ja verisempi.

brutaalisuusmittari: 1/3 Dalilassa on muutama melko raaka kohtaus, mutta niitä ei ole käsitelty yksityiskohtaisesti ja ne liittyvät menneeseen. Ne on mainittu, koska ovat oleellisia asioita kirjan juonen kannalta. Fyysistä raakuutta kirjassa ei siis juuri ole, mutta henkisellä puolella menee sitten enemmän tunteisiin. Mutta sehän onkin merkki taiten kirjoitetusta ja onnistuneesta tarinasta. Rohkenen siis suositella Dalilaa myös niille, jotka eivät halua raakuuksista lukea. Itse asiassa suosittelen tätä kaikille. Ota nessu viereen, saatat tarvita sitä.


Jason Donald on syntynyt Dundeessa (Skotlannissa) ja varttunut Pretoriassa (Etelä-Afrikassa). Hän on opiskellut kirjallisuutta ja filosofiaa yliopistossa Skotlannissa ja sen kyllä huomaa. Olen vaikuttunut ja olen ihastunut. Kieli kulkee jouhevasti ja helposti ilman dialogien lainausmerkkejäkin. Kirja menee heittäen suosikkeihini.

Dalila istuu mainiosti Muuttoliikkeessä-haasteeseen. Tämä onkin jo kolmas haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14 eli valitsin kirjan luettavakseni takakannen perusteella.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Blue Light Yokohama

Voitin jokunen viikko sitten Goodreadsin arvonnassa kirjan, jonka olin merkinnyt tämän vuoden kiinnostavat uutuudet -listalleni. Tarkoitukseni oli postata lista tänne blogiinkin, mutta jäi postaamatta. Eräs syy (laiskuuden lisäksi) postaamattomuuteen oli se, että luonnollisesti kaikki kirjat ovat enkunkielisiä eli UK:n uutuuksia. Ne tuskin kiinnostavat monia suomalaisia, koska Suomessa on omat uutukaisensa.

Minulta on joskus kysytty, miksen pidä kirjablogia englanniksi. Vastaus siihen on yksiselitteinen: minä haluan edes pienen keitaan, jossa voin ympäriöidä itseni suomen kielellä, jota rakastan (myös kielenhuollon kannalta se on tärkeää). Tästä syystä en juuri lue enkunkielisiä kirjablogejakaan: luen lähes kaiken (uutiset, kirjat, lehdet jne.) muutenkin englanniksi, olen englannin kielen ympäröimä. Olen vetänyt rajan blogiini.

Arvonnassa voittamani kirja on Nicolás Obregónin dekkari nimeltä Blue Light Yokohama (Michael Joseph 2017, s. 432).



Kiinnostuin kirjasta sen nimen takia: nimi on tuttu, koska (japanilaisella laulajalla) Ayumi Ishidalla on samanniminen kappale, josta pidän kovasti (kuuntele biisi tästä). Kävi ilmi kirjan saatuani, että kirjan nimi viittaa kyseiseen biisiin. Odotukseni olivat melko korkeat, mutta ne rämähtivät alas ja hajosivat pirstaleiksi. Harmillista. Kerron myöhemmin miksi.

Kirjan tarinan synty on mielenkiinoinen. Se kumpuaa todellisesta murhatapauksesta, joka ei koskaan selvinnyt. Mies murtautuu taloon ja tappaa koko perheen. Sen jälkeen murhaaja hengailee noin yksitoista tuntia uhriensa talossa muun muassa syöden jäätelöä ja surffaillen netissä. Sitten hän häipyy eikä häntä koskaan saada kiinni.

Obregón on kirjoittanut Blue Light Yokohamaan  vastaavan tapauksen, jonka ympärille juoni rakentuu. Kirjan murha on tosin brutaalimpi (suolenpätkillä ei mässäillä, joten sopii herkemmillekin), sillä perheen isältä revitään sydän rinnasta, ja seinään jätetään kummallinen symboli. Tapausta ryhtyy tutkimaan vastikään Tokioon siirron saanut Kosuke Iwata, joka kantaa sisällään rikkinäistä menneisyyttä. Jotakin tosi kauheaa murhatapaus sisältää, sillä sitä aiemmin tutkinut poliisi, Hideo Akashi, tekee itsemurhan.

Varsin herkullinen asetelma kaikin puolin. Minulle ongelmaksi muodostui henkilöhahmojen länsimaalaisuus. Vaikea kuvitella että juuri rekrytty, alempiarvoinen poliisi tuosta noin vain lompsahtaa sisään esimiehensä toimistoon ja rojahtaa pyytämättä istumaan. Kiroilee ja kukkoileekin vielä, fuckit vain sinkoilevat. Haloo, ollaan Japanissa - ei missään New Yorkissa. Itse asiassa lähes kaikki kirjan henkilöt kiroilevat: aika uskomatonta, että voi haistattaa ylempiarvoisilleen ja yleensäkin kaikille.

Kyseessä toki on fiktio eli kirjailijalla on oikeus ja taiteellinen vapaus ilmaisuun. Itse arvostan kulttuurikuvauksissa autenttisuutta. En ole Japani-asiantuntija, mutta jonkin verran maasta ja sen kulttuurista tiedän (koska olen sitä hieman opiskellutkin). Se, että heittelee paikannimiä ja kuvailee metroasemia ja -linjoja, ei tee kirjasta hengeltään japanilaista.

On haastavaa kirjoittaa itselle vieraasta kulttuurista uskottavasti. Toisia mahdollinen epäautenttisuus ei häiritse. Minua se häiritsee. Törmäsin vastaavaan ristiriitaan lukiessani Jackie Copletonin romaania A Dictionary of Mutual Understanding. On valtava riski sijoittaa kirja maahan, jonka kulttuuria ja erityisesti arkea ei täysin ymmärrä. Hatunnosto rohkeudesta.

Obregónin kuvaama poliisilaitos (ja henkilöt) on valovuosien päässä esimerkiksi Hideo Yokoyaman romaanista Six Four, jossa ei tarvitse heitellä paikannimiä muistuttamaan, missä maassa ja kulttuurissa ollaan: se näkyy kaikessa, ihmisissä (ja heidän välisissä suhteissaan) erityisesti. Ja ihmisethän ovat pitkälti kulttuurinsa tuotteita. Obregónin romaani tuo hierarkioiltaan ja ihmisten käytöksen osalta mieleeni jotain ihan muuta kuin japanilaisuuden.

Nyt on korvikekahvin maku suussa. Ja miksi juoda korviketta, kun voi juoda aitoa. Minun makuuni Blue Light Yokohama on amerikka siirrettynä Japaniin. Sitä ei pelasta edes taustalla alati soiva Ayumi Ishida. Anteeksi.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Niille, jotka haluavat vetävän tarinan ja käänteitä, salaisuuksia, hieman seikkailua. Tältä osin kirja on varsin onnistunut ja yllätyksellinen.  Minun ongelmani oli se, etten päässyt yli epäjapanilaisuudesta.

Goodreadsista voi lukea erilaisia (ja suopeampia) arvioita/mielipiteitä tästä kirjasta. Uudistaessani jokin aika sitten blogini ilmettä lisäsin myös otsikkokuvaan tekstin "Mielipiteitä kirjoista ja joskus vähän muustakin", sillä siitä on blogissani kyse: subjektiivisista mielipiteistä. Ja mielipiteitä maailmaan mahtuu eikä minun kanssani tarvitse olla samaa mieltä - eivät nämä ole mitään ainoita totuuksia ja julistuksia. Yleensäkin eri mieltä oleminen on ihan normaalia: toivoisin, ettei sitä nähdä niin kauhistuttava asiana kuin joskus tuntuu.

Itse aloitin (tarkalleen ottaen vuonna 2005 - kyseessä ei ollut kirjablogi) bloggaamisen osittain siksi, että uskaltaisin kertoa mielipiteeni, myös ne negatiiviset (joo, minun piti sitä ihan opetella). Minulle on myös tärkeää perustella mielipiteet - kaikki mielipiteet, ei vain negat. Sellainen olen ja se näkyy kaiketi blogissanikin.

Minulle negatiivinen mielipide vaikkapa kirjasta ei ole lyttäys. Lyttäys on sellainen "onpa paska kirja, huonosti kirjoitettu, miksi tuollaista sontaa edes julkaistaan." Tuollaisia kirjajuttuja minua ei kiinnosta edes lukea saati kirjoittaa. Jätän sellaiset omaan arvottomuuteensa.

Kirja sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17, kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

torstai 2. helmikuuta 2017

Kaikenlaista vedätystä

Gillian Flynn: The Grownup
W&N 2015 (2014)
S. 79


Bongasin tästä novellista kirjoituksen Sannabananan blogista ja heti ajattelin, että sehän täytyy lukea. En ole aiemmin lukenut Flynniltä mitään, en edes sitä kuuluisaa Gone Girliä/Kilttiä tyttöä. Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan olen sen sijaan katsonut. The Grownup on alun perin julkaistu Rogues-antologiassa nimellä What Do You Do.

The Grownup onkin tosi vetävä - alussa vedetään myös käteen. Tai kirjan kertojana toimiva nuori nainen tyydyttää miehiä käsivoimin pientä maksua vastaan ennustajan takahuoneessa, kunnes itse "ylenee" ennustajaksi.

Eräänä päivänä vastaanotolle saapuu nainen nimeltä Susan Burke. Hän tulee kerran, sitten toisenkin. Kolmannen. Susanilla on ongelma: koti on pelottava, ehkä jopa kirottu. Ennustajanaisemme lupaa tehdä kotikäynnin vanhaan viktoriaaniseen taloon naisen luokse. Ja sitten alkaakin tapahtua.

Pidän Flynnin sukkelasta ja napakasta tyylistä, osin jutustelevastakin. Kertomus etenee hyvällä tempolla ja sisältää kiinnostavia huomioita ja huumoriakin.  Tämän kirjan lukeminen oli kuin lenkillä käyminen sellaisena päivänä, kun juoksu sujuu vetreästi eikä mihinkään koske. Lenkin jälkeen on hieman hengästynyt, mutta tyydytetty olo.

The Grownup sai minut innostumaan Flynnistä enemmänkin. Päätin lisätä Sharp Objectsin (suom. Teräviä esineitä) lukulistalleni. Olin jo periaatteessa päättänyt, että skippaan koko Flynnin, mutta niin se vain mieli muuttui jälleen kerran.

~~~

The Grownup kartuttaa jälleen novellihaastetta. Helmet-lukuhaasteessa tungen sen kohtaan 47 eli kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.